Kylä ei ole kovinkaan tunnettu Ranskan ulkopuolella, mutta monille ranskalaisille kylä on oiva paikka rentoutumiseen. Se tarjoaa monenlaisia aktiviteettejä; kalastusta, ratsastusta, veneilyä ja monenmoisia liikuntamahdollisuuksia. Kylän urheiluhalli, jossa pystyy harrastamaan jopa viisikymmentä eri urheilulajia, on auki ympäri vuoden. Halli on auki aina aamu kymmenestä ilta kuuteen jokaisena arkipäivänä. Koko kylän ja lähiseudun suurimpana rakennuksena se vetää puoleensa jopa miljoonia kävijöitä vuosittain.
Vaikka kylä koostuukin suurimmalta osin keskituloisista asukkaista, on myös aivan kylän reunalla, turkoosina virtaavan joen varrella, rikkaiden asuinalue. Kylän kaikista viidestä tuhannesta asukkaasta vain muutama on menestynyt tarpeeksi hyvin saadakseen tontin kaikkein kalleimmalta mutta sitäkin kauneimmalta alueelta. Sieltä on myös tämä talo, joka kuuluu Moquin yksilapsiselle perheelle. Kartanossa asustelee neljäkymmentäviisivuotias suuren yrityksen pomo, François, ja hänen neljääkymmentä vuotta tavoitteleva vaimonsa Jeanne. Kotonaan vielä asuva kaksikymmentävuotias tytär on heidän ainoaa jälkikasvuaan.
Äitinsä vaaleat hiukset ja kasvonpiirteet perinneenä Béatrice Moquin taivaansiniset silmät on vastaavasti periytynyt isäukoltaan. Muihin kyläläisiin verrattuna Béatricella on astetta tai pari haaleampi ihonsävy, johon aurinkokaan ei suostu helposti antamaan rusketusta, ja tästä syystä hän usein joutuukin kärsimään punertavasta ihonsävystä aina kesän tullen. Siispä Béatrice tykkääkin viettää aikaansa enimmäkseen sisätiloissa, ja astuukin ulos vain kun kirkkaan, avonaisen taivaan on peittänyt paksu pilviryhmä - lukuunottamatta ratsastuksen suhteen, jota hän on harrastanut aivan ala-asteajoilta lähtien. Hän onkin voittanut monia kylän ja kunnanvälisiä kisoja, ja kerran jopa Ranskan välisen estekisan. Muissa liikuntalajeissa Béatrice on keskivertoa huonompi, josta johtuen Béatricen ruumiinmalli ei ole hirmuisen lihaksikas, muttei myöskään mallinlaiha.
Pari päivää aikaisemmin Béatrice kisasi viimeisen estekisansa sinä vuonna. Sillä kerralla Béatrice ei vienyt voittoa kotiin, mutta tuli kuitenkin yhdessä hevosensa Tempêten (suomeksi: myrsky) kanssa parin pisteen päästä voitosta toiselle sijalle palkintopallille....
...Mutta toisaalla, Béatrice vei samassa sarjassa olleen laukkakisan voiton mukisematta. Tempête olikin äänestetty monena vuonna kylän, ja joskus jopa koko Ranskan, parhaiden hevosten listalle sen nuoresta iästä huolimatta. Béatricella ei koskaan ollut enempää kuin yksi tai kaksi kaveria koulussa, joten hevosensa kanssa laatuaikaa paljon viettäneenä heidän välilleen oli syntynyt tiukka, rikkoutumaton luottamussuhde. Jos Béatricelta kysyttiin hänen parasta ystävää, olisi hän antanut suoraan, sekunttiakaan miettimättä, vastauksen "hevoseni, Tempête."
Kisojen päätyttyä Béatrice ei epäillyt sekuntiakaan, josko hän uskaltaisi rentoutua oikein kunnolla. Hän päätti testata uusia, äitinsä ostamia auringonottotuoleja, kuitenkin vasta auringon laskettua kunnolla niin, ettei se pystynyt polttamaan hänen ihoaan. Béatrice viihtyikin hieman tavallista viileämmässä ilmassa eikä tuntenut vastapainoksi helposti kylmyyttä. Päinvastaisesti hän ei kestänyt kuumia keskipäivän kesähelteitä. Mutta ei Béatricille pelkästään aurinkotuolissa makoilu riittänyt, vaan hän päätti pulahtaa kotipihallaan olleessa suuressa uima-altaassa. Allas oli maksanut maltaita, ja se oli suunnattu Beatricille tämän neljätoistavuotissyntymäpäivillään.
Kunnes koulun jälkeen...
...-"Hei! Olen kotona nyt", Béatricella oli tapana ilmoittaa vanhemmilleen aina koulusta kotiin saapuessaan.
Béatrice kävi kylässään olleessa pienenpienessä yliopistossa, jossa hän oli suuntautunut monihaaraiselle taidepuolelle. Hän oli ehtinyt käydä toista vuosikurssia miltei kaksi viikkoa.
Béatrice kurkkasi ruokailuhuoneeseen, jossa hänen vanhempansa istuivat ruokapöydän ääressä, hiljaa kuin hautajaisissa. Béatrice laski koululaukkunsa lattialle seinän taakse ja nosti heilautellen kättänsä herätällekseen heidät "transsista", jossa he hänen mielestään parhaillaan olivat. Normaalisti hänen vanhempansa reagoivat hänen kotiintulonsa vähintääkin hei-huudahduksella, jos olivat olleet kotona, mutta sillä kerralla kumpikaan ei ehännyt lausua tervehdystä takaisin. "Täällä ei ole kaikki aivan kunnossa", Béatrice ajatteli mielessään.
-"Istu alas, lapseni. Istu toki", Français ohjasi Béatricen istumaan viereensä.
-"Isä, mitä täällä on meneillään? Te käyttäydytte ihan oudosti. Ette edes vastannut, kun tulin kotiin." Béatrice kiinnitti huomionsa äitinsä vasempaan nimettömään - vihkisormus oli poissa.
-"Béatrice", Jeanne keskeytti, "tilanne on nyt niin, että... että minä ja isäsi eroamme. Olemme vain pientä hiousta vaille valmiina eroamaan virallisesti."
-"...Mutta miksi?" Béatrice kysyi vilkuillen vuoron perään äitiänsä ja isäänsä.
-"Isäsi yritys meni kokurssiin, minä en vain pysty enkä halua elää velkavankeudessa koko elämääni."
-"Sinä olit siis isän kanssa vain rahasta?" Béatrice kiihtyi. Häntä alkoi kuvottaa, kuinka hänen äitinsä puhui hylkäävänsä isänsä sellaisella hetkellä. Juuri kun Béatrice oli luullut, että hänen vanhempansa rakastivat toisiaan aidosti. Hän oli kuvitellut, että rikkaudesta huolimatta raha ei olisi ollut heidän suhteessaan etusijalla. Mikseivät he vain voisi rakastaa toisiaan?
-"Béatrice, rauhoitu", Français jatkoi, "tämä on kaikkien osalta paras ratkaisu. Elämä on aina voitettavissa, kävi miten kävi. Jonain päivänä tämäkin mies elää taas vapaana ja varakkaana." Françaiksen silmäkulmasta pystyi erottamaan pienen kimaltavan kyyneleen, joka oli valmiina vierimään poskensa samettista ihoa pitkin, mutta aivan kuin jokin olisi pidellyt sitä paikallaan, kuin jokin ei olisi antanut sen liikahtaa.
-"Mutta entä minä?"
-"Me ajattelemme vain sinun parastasi", Jeanne asetti kätensä Françaiksen kämmenelle, joka lepäsi miehen vasemmalla reidellä.
-"Mitä se minun paras sitten on? Saanhan minä asua vielä täällä?"
-"Näetkö tuon sanomalehden pöydällä?" Jeanne kysyi rykäisten sisään. Hänen parikymmentä vuotta jatkunut tupakanpoltto oli todella madaltanut hänen ääntään ja repinyt sen rosoisen kuuloiseksi.
-"Näen kyllä. Mutta mitä siinä on niin ihmeellistä?"
-"Vilkaisepas sitä." Béatrice otti lehden käteensä, katsoen sen päivämäärää. Se oli kuukauden vanha lehti, heinäkuun puolelta väliltä. Se ei myöskään ollut samanlainen kuin ne muut sanomalehdet, joita Béatrice luki aina aamuisin kahvikupin äärellä ennen kouluun lähtöä. Teksti oli englanninkielinen, ja kuvissa ja otsikoissa vilkuilevat suuret nimet olivat suurelta länsimantereelta - Hollywoodyn ja New Yorkin kuumimpia nimiä. Mutta mitä lehti teki heidän kotonaan?
-"Kyllä, silmäsi näkevät oikein. Kädessäsi on Yhdysvaltojen painama lehti, jota lähetetään myös kansainvälisesti. Vilkaisepas sinne sisälle", Jeanne opasti.
-"Ei, ei sitä aukeamaa. Aukaisehan toiseksi viimeinen aukeama." Béatrice totteli ja aukaisi näkymän ilmoituksista, jotka olivat vallanneet koko aukeaman. Oli ilmoituksia lemmikkien myymisistä, asunnoista, työpaikoista...
-"Me ajateltiin äitisi kanssa, että sinun on jo parempi lähteä maailmalle. Olet jo muutenkin kaksikymmentävuotias, ja minua sattuu, kuinka kerrot jatkuvasta kiusaamisesta. Nyt sinulla on tilaisuus päästä katsomaan maailmaa ihan omin silmin ja tapaamaan uusia ihmisiä. Sinun on jo aika itsenäistyä, Beatrice", Français sai Béatricen sydämen hakkaamaan yhä lujempaa.
-"Me olemme hankkineet sinulle paikan New Yorkin yliopistosta!" Jeanne kiljaisi innokkaasti, "muutat tyttöjen asuntolaan, tosin koska sinä tulet pari viikkoa myöhässä, joudut jakamaan asunnon yhden tytön kanssa. Mutta teistähän voi tulla vaikka kuinka hyvät ystävät..."
-"Niin, ja asuntola on suunnattu vain tytöille! Sinun ei siis tarvitse kohdata miehiä", isä jatkoi kertomista. Béatricella ei koskaan ollut lupaa olla poikaystävää, sillä hänen vanhanaikaisten vanhempiensa mielestä poikaystävälle pystyi olla valmis vasta, kun oli valmis menemään naimisiin hänen kanssaan ja hankkimaan tälle lapsia.
"Yksi paikka vapaana tyttöjen asuntolassa, joka on suunnattu New Yorkin yliopiston opiskelijoille aina ensimmäisestä viimeiseen vuosikurssiin. Huone jaetaan toisen naisopiskelijan kanssa. Jos olette kiinnostuneita, olkaa ystävällisiä ja ottakaa yhteyttä seuraaviin yhteystietoihin..."
-"No, miltä kuulostaa, rakas tyttäreni?" Français tuijotti Béatricen vakavana lietsovaa naamaa kiille silmissään, elättäen toivoa siitä, että tyttärensä innostuisi ajatuksesta.
-"En lähde..." Béatrice sanoi niin hiljaisella äänellä, että sitä oli miltei mahdoton kuulla.
-"Anteeksi, mitä haluat sanoa?"
-"EN LÄHDE!" Béatrice huudahti ja löi sanomalehden pöytään niin lujaa, että hänen vanhempansa säikähdyksen pystyi havaitsemaan kivettyneestä olemuksesta. Se oli ensimmäinen kerta, kun he näkivät aina niin rauhallisen tyynen tyttärensä hermostuneen.
-"Miksi minun täytyy kärsiä teidän erosta kaikkein eniten? Miksi vanhempani määräävät vieläkin elämääni, vaikka olen jo reilusti täysi-ikäinen?" Béatrice rauhoittui niin nopeasti, että mieliala muuttui kuin terävänä piikkinä kiihtymisestä vakavan surulliseksi. Kyyneleet alkoivat virrata poskien kummaltakin puolelta niin nopeasti, että ne hädin tuskin olivat kosketuksessa Béatricen pehmeää ihoa vasten.
-"Ymmärrän kyllä reaktiosi, mutta kaikki on jo sovittu eikä mitään voi perua. Ymmärräthän kulta pieni että tämä on vain hyväksi sinulle?" Jeanne yritti kannustaa Béatricea, "ajattele positiivisesti. Nyt sinulla on ehkä elämäsi ensimmäinen mahdollisuus saada paljon uusia ystäviä ja pääset elämään suurkaupungin sykkeeseen. Jotkut voivat vain unelmoida asumisesta New Yorkissa, ja nyt sinä pääset sinne meidän kustantamana!"
-"Miksi kaikki jauhaa siitä, kuinka mahtava paikka Yhdysvallat on asua? Tämä on minun kotini, haluan olla täällä... ja Tempête on täällä myös..."
-"Béatrice, sinun on aikuistuttava. Hevonen on vain eläin joka ei loppupeleissä merkkaa sinulle mitään!"
Ruokapöydän ympärille levisi kiusallinen hiljaisuus. Pienikin tuolin narahdus tai käden liikautus tuntui huudolta Béatricen korvissa. Kaikki äänet, joita tuon hiljaisuuden läsnäollessa vallitsi, tuntui raivaavan tiensä syvälle hänen tyhjään pääkoppaan. Mitä hänen äitinsä juuri sanoi?
-"Sinä et voi koskaan tuntea samalla lailla kuin mitä minä tunnen Tempêteä kohtaan", Béatrice sanoi matalalla, hiljaisella äänellä.
-"Béatrice..."
-"...Okei, minä lähden. Mutta vain jos sinä perut sanasi. Vain jos minä saan heittää hyvästit Tempêtelle ja jos lupaatte pitää siitä hyvää huolta, kun olen poissa."
-"Mene, lapseni. Lento lähtee varhain huomenaamuna. Sinulla on tämä päivä aikaa", Français liittyi keskusteluun. Hän näki, kuinka hänen lapsensa singahti tuolistaan ja lähti juoksemaan kohti ulko-ovea - kohti tallia, jossa Tempête parhaillaan oli. Français ei kestänyt nähdä lapsensa kärsimystä, joten hän halusi pitää tämän viimeisen lupauksen niin hyvin kuin vain pystyi. Ehkä sillä tavoin Béatrice pystyi antamaan hänelle joku päivä vielä anteeksi kaikesta siitä sotkusta, joka oli heidän virallistamattoman eron takia aiheutunut.
Béatrice oli pukenut päällensä ratsastusvaatteet, jotta pääsisi ratsastamaan viimeisen kerran parhaan ystävänsä kanssa - Tempêten kanssa. Hän saapui hevosensa aitaukseen, jossa Tempête otti Béatricen halauksen hirnuen vastaan. Vaikka siitä oli kulunut vain päivä kun he viimeksi tapasivat, oli väli tuntunut paljon pidemmältä.
-"Oi Tempête, kuinka surullinen olen kun en voi viettää aikaa kanssasi tätä päivää enempää. Meillä on niin paljon hyviä muistoja yhdessä", Béatrice surkutteli paijaten hevosensa kuonoa.
-"Tule, sinun turkkihan on aivan likainen. Anna minun harjata sinut viimeisen kerran."
Béatrice ohjasi Tempêten ulos aitauksestaan.
Béatrice harjasi Tempêten selkää varovan hitaasti, ja jokainen veto oli edellistä verkkaisempi. Lopulta hänen käsi pysähtyi eikä hän kyennyt liikuttamaan sitä; se tosiaan oli viimeinen kerta kun hän tuli näkemään Tempêten, ja jos se päivä vielä koitti jolloin he näkisivät, tulisi se olemaan vasta monien vuosien päästä. Béatrice halusi kuitenkin uskoa, että hänen isänsä piti lupauksensa eikä hävittänyt Tempêteä pois. Tempêtekin varmasti jo aavisti, mitä oli tapahtumassa - eläimet eivät ole tyhmiä.
-"Muistatko vielä, kun ratsastimme täällä monta tuntia?" Béatrice kysyi katsellen auringonlaskun aiheuttamaa kellertävää peltomaisemaa. Hän katsoi latoa, joka oli ollut monta vuotta käyttämättömänä, sillä sen omistaja oli myynyt ladon ja pellot yleiseen käyttöön. Tänä päivänä talon sisällä säilytettiin tupaten täynnä heinää, joilla syötettiin pellolla syöviä lehmiä aina syksyisin.
-"Siitä on toden totta monta vuotta... mihin aika on hurahtanut niin nopeasti? Aivan kuin kaikki se olisi tapahtunut vasta toissapäivänä."
Aurinko valui vuorten taakse nopeasti, muuttaen peltomaiseman äkillisesti tummemmaksi. Näillä main aurinko laski ja nousi nopeasti silmissä. Pian tuli kuitenkin niin pimeä, että Béatricen oli parempi lähteä tallia kohti. Vaikka kylä oli lähialueen yksi turvallisimmista, oli pimeällä vaikea suunnistaa kotiinsa sivuteillä, joissa ei yksikään katulamppu välkkynyt.
-"Katso kuinka kaunista täällä on", Béatrice paijasi Tempêten kaulaa, "täällä on ihanan rauhallista. Meidän on kuitenkin lähdettävä kohta kotiamme kohti..."
Tempête aavisti, mitä oli tapahtumassa. Se aavisti, kuinka surullinen Béatrice oli sisältään, mutta nainen pyrki olla näyttämättä sitä Tempêtelle. Hevonen kuitenkin tunsi hänet liian hyvin, ettei Béatrice pystynyt peittämään hänen oikeita tuntemuksiaan. Tempête aavisti, että se päivä oli viimeinen heidän muistoissaan, viimeinen päivä kun he vielä saivat kokea ja jakaa elämyksiä yhdessä. Tempête tunsi, kuinka Béatricen kuumat kyyneleet tipahtelivat yksi kerrallaan sen niskalle.
-"Anteeksi, sitä vain on vaikea pidätellä", Béatrice luovutti ja päästi valloilleen vesiputouksen, jota hän ei enää pystynyt pidätellä.
Tempête nousi takajaloilleen ja hirnahti lujasti - aivan kuin Tempêtekin olisi itkenyt, aivan kuin se oli sen tapa surra. Béatrice nosti kätensä ilmaan, yrittäen haikeana kahmia kaiken sen otteeseensa - yrittäen ottaa ne kämmenensä sisälle ja vieden ne mukanaan, niin ettei hän koskaan tuntisi oloaan kodittomaksi. Hänen kotinsa oli täällä, Tempêten kanssa, eikä mikään tullut muuttamaan sitä. Hän kuitenkin lupasi mielessään, että tulisi takaisin niin pian kuin mahdollista, viettäen Tempêten kanssa aikaansa taas samaan tapaan kuin ennenkin. Se oli Béatricen ainoa toive.
Tempête laskeutui takaisin neljälle jalalle, pysyen aivan hiljaa kuunnellen Béatricen surullista ääntä. Kylmä ilma puski heidän takaansa, joka sai Béatricen selkäkarvat nousemaan. Syksy oli tulollaan jo tavallista nopeammin. Normaalisti siihen aiakan vielä yhdeksän aikaa oli niin lämmintä, että herkimmätkin tarkenivat t-paitasillaan.
-"Meidän on lähdettävä kotiin päin", Béatrice itki. Hän potkaisi hevosensa liikkeelle mäkeä alaspäin.
Pronssinen estekisan palkinto komeili sängyn takana toisella yöpöydällä, jonka Béatrice oli voittanut koko Ranskan välisessä kisassa tullen Tempêten kanssa kolmanneksi. Seinällä olivat myös taidekilpailusta voitettu palkinto ensimmäiseltä sijalta ja sen vasemmalla puolella toinen sija kuntien välisestä ratsastuskisasta, joka järjestettiin tasan vuosi aikaisemmin. Muut palkinnot sijaitsivat alakerrassa talon olohuoneessa eräässä suuressa lasihyllyssä.
Béatrice hakeutui istumaan sängylleen ja vilkaisi olan yli palkintojaan. Hänen olisi tehnyt mieli itkeä uudestaan, mutta hän sai pidätettyä tunteenpurkauksensa. Hän sai aina migreenikohtauksia, ajottain jopa hyvin voimakkaita, aina itkupiikin noustessa liian tiheään. Ja sitä paitsi, jos hän itki enempää, hänen olisi ollut yhä vaikeampi hyväksyä se tosiasia että hänen oli liikuttava eteenpäin elämässään, että hänen oli aikuistuttava. Aikuisuus toden totta oli julmaa.
Béatrice kurottautui napsauttamaan virran pois yöpöytänsä päällä olevasta lampusta ja asettui pitkälleen. Hän yritti täyttää mielensä positiivisilla henkäyksillä, toivoen että seuraavana päivänä olisikin selvinnyt että kaikki oli pelkkää leikkiä - vähän niinkuin Aprillipäivänä.
Béatrice sulki silmänsä ja alkoi laskea lampaita.
-"Valmista", Béatrice viimeisteli jo pitkään suunnitelmaansa uutta kampausta, jolla halusi tehdä vaikutuksen uudessa kotikaupungissaan - New Yorkissa, jonne hänen oli sinä aamuyönä matkattava. Jonain päivinä hänelle iski innostuksen hive värjätä luonnolliset vaaleat hiuksensa tummiksi, sillä hän oli kuullut hänen ainoalta ystävältään, että miehet pitivät enemmän bruneteista.
Miehet. Mitä hän mitään miehistä tiesi. Miksi kaikki oli minulta kielletty, Béatrice mietti. Miksei minun sallittu kokea miehen kosketusta, se tuomaa lämpöä ja turvaa?
Kuitenkin, Béatrice rakasti luonnollista väriään, sillä se oli epätavallisen vaalea, sekä ruskea olisi ehkä näyttänyt liian tummalta hänellä.
Béatrice ravasi vaatekaapin ja reppunsa välillä vielä kymmenennen kerran tarkistaakseen, että oli varmasti muistanut pakata kaikki hänen lempivaatteensa mukaan ja jättänyt kotiinsa huonoimpia ja vanhempia vaatteita, joita pystyi käyttämään sitten kun hän tuli vierailulle kotiinsa.
Béatrice rakasti pastellivärejä kuin myös hieman kirkkaampia värejä. Hänen lempiväreihinsä kuului turkoosin- ja taivaansininen, joita hän sommitteli asusteihinsa paljon. Hän oli pukenut päällensä uusimmista uusimmat vaatteet, jotka hän oli ostanut muutama viikko sitten vieraillessaan kotikylänsä vieressä olevassa suuremmassa kaupungissa.
Béatrice poistui huoneestaan vähin äänin, suunnaten portaita pitkin alakertaan.
Béatrice ei yleensä juonut kahvia, mutta herättyään niin aikaisin hänen oli vaikea pitää silmiään auki. Hän ei voinut muuta kuin kokeilla piristäisikö kahvikuppi. Hän oli kuullut paljon puhuttavan, että kahvi auttoi virkistäytymään, kiitos sen kofiinipitoisuuden. Béatricestä kuitenkin jo pelkkä kahvinhaju yökötti - mutta jos hän ei olisi saanut jotain virkistävää, olisi hän nukahtanut siihen paikkaan. Puoli kolmen aikaa herääminen ei todellakaan ollut mitään mieluista puuhaa.
Béatrice istuutui keittiössä olevalle pienemmälle ruokapöydälle. Béatrice kiinnitti huomiota pöydällä olevaan lappuun. Tekstiä tulkiten hän huomasi sen olevan kirjoitettu äitinsä laineilevalla käsialalla. Hän nappasi lapun käsiinsä ja alkoi selailemaan silmillään tekstiä, rivi riviltä, sana sanalta.
"Hei Béatrice,
Olemme isäsi kanssa pahoillamme ettemme päässeet hyvästelemään lähtöäsi. Jouduimme lähtemään viereiseen kaupunkiin sovittelemaan eroasioitamme. Toivottavasti heräsit ajoissa ja pääset hyvissä ajoin taksin kyydillä lentoasemalle. Olemme pakanneet sinulle jääkaappiin eväät, muistathan ottaa ne mukaasi. Toivottavasti muistit pakata kaikki oleelliset tavarat mukaasi! Lentolipun ja passisi löydät keittiöpöydän tasolta jääkaapin luota. Minä ja isäsi rakastetaan sinua täydestä sydämestä, toivottavasti sinulla tulee olemaan hauskaa uudessa kotikaupungissasi. Ole ihmisiksi siellä,
Rakkaudella äitisi ja isäsi."
Béatrice laski kahvikuppinsa pöydälle, jähmettyen muutamiksi sekunneiksi ajatuskuplaan. "Kuka vanhempi jättää lapsensa tällaisella hetkellä, hyvästellen tällaisella pelkällä paperinpalalla?" hän ajatteli. Jo se, että hänen vanhempansa lähettävät hänet uuteen maahan häneltä sen enempää kysymättä oli jo tarpeeksi töykeää mutta silti hyväksyttävää, mutta vielä tämä... Béatrice ryhdistäytyi. Hänen silmänsä leimusivat pettymyksen liekkimeressä, kun hän repäisi lapun kahdeksi epäsymmetriseksi palaseksi.
Taksi kaartoi Béatricen talon eteen. Taksista nousi keski-ikäinen mies, joka oli valmis nostamaan painavia matkalaukkuja taksin takakonttiin - Béatricella oli mukanaan kuitenkin vain koulureppunsa, johon oli viikannut vaatteensa nätisti niin, että ne olivat juuri ja juuri mahtuneet. Vaatteiden lisäksi Béatricella oli mukanaan passi, hammaspesuvälineet, lentoliput sekä rahapussi, jossa oli Béatricen viimevuotinen säästö. Rahaa ei ollut hirveästi, mutta hänen vanhempansa tulivat varmasti siirtämään hänelle rahaa aina kuukausittain vuokran ja ruoan maksuun - ja kouluun, tietysti.
Béatrice istuutui taksin takapenkille. Ratin takana oleva mies katsoi Béatricea peilin kautta kysyvällä ilmeellä, rutistaen hänen tummia kulmakarvojaan kevyesti.
-"Lähimmälle lentoasemalle", Béatrice opasti, ja samassa taksi hurahti kevyesti liikkelle.
"Hyvästi, rakas kotikyläni", Béatrice ajatteli. "Hyvästi kylän keskusta, hyvästi joen poikki kulkeva silta, hyvästi joki, jossa tapasin aina kalastaa isäni kanssa pienenä..."
"...Hyvästi kouluni, jossa kiusaamisesta ja syrjimisestä huolimatta viihdyin varsin hyvin. Se tuoksu, joka tuli vastaan luokkahuoneen suulla, oli jotain sanoinkuvaamattoman puoleensavetävää. Jotain ainutlaatuista siinä oli, joka sai unohtamaan kaikki ne murheet, joita satuin päivästä päivään kantamaan..."
"...Hyvästi kaikki ne ihanat pikkupuodit, jotka möivät milloin vaatteita ja milloin ulkomaalaisia tuoreita tuontiherkkuja. Ja se asiakaspalvelu... ihmiset eivät varmastikaan olleet läheskään niin avoimia ja iloisia New Yorkissa kuin täällä, siitä olen varma..."
"...Hyvästi, Tempête. Sinua minulla tulee kuitenkin kaikista eniten ikävä. Sitä ei voi sanoin selittää kuinka", Béatrice pidätteli itkuaan, "...kuinka tärkeä sinä olet minulle, kuinka hyvä ystävä sinä olet minulle ollut. Kaikki hyvä näyttää kuitenkin tulevan tiensä päähän, ja toivonkin sinulle, rakas ystäväni, vain kaikkea hyvää. Ja toivon, että isäni pystyy pitämään lupauksen, jonka hän antoi minulle koskien sinua - että sinä saisit elää vielä vanhoilla päivilläsikin onnellisesti omassa tallissasi. Ehkä saat jonkun toisen hyvän ystävän ja unohdat minut, mutta voin taata sen sinulle, että kukaan ei voi ottaa paikkaasi sydämestäni... ei kukaan, ei koskaan."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti