2: Béatrice Moquin, Suurin Synti

Kello löi tasan kuusi illalla.
Béatrice haukotteli äänekkäästi kädet levällään, sillä pitkä ja väsyttävä matka oli vienyt kaikki hänen voimat. Edellisen illan hän yöpyi New Yorkin hotellissa 12 tunnin lentomatkan vuoksi. Se oli Béatricen ensimmäinen lentomatka, mutta pienen alkushokin jälkeen hän oli pystynyt rentoutumaan. Unta hän ei kuitenkaan ollut saanut, kiitos epämukavien penkkien.
Béatricen astuttua ulos pilvenpiirtäjähotellistaan hänen silmät aukenivat; suuria, korkeita rakennuksia vieri vieressä neonvaloilla koristeltuna. Hän näki, kuinka kävelytiet olivat täyttyneet ihmispaljoudesta, kuinka keltaisenpuhuvat taksit ajoivat ohitsensa ja kuinka hän kuuli ensimmäistä kertaa elämässään englantia - jos ei huomioitu englannin tunteja, joissa hän menestyi hyvin ja oli luokan parhain oppilas 10 arvosanan menestyksellä. Hän omisti suorastaan täydellisen englannin taidon, joka oli harvinaista ranskalaisille - hän ymmärsi kaiken, jota kuuli ympärillään. Hän ei kuitenkaan erityisemmin pitänyt englannin kielestä ja oli ylpeä ranskankielisestä sukujuurestaan. Nyt hänen oli kuitenkin sopeuduttava uuteen ympäristöön, aivan uusiin kasvoihin ja uuteen kotiinsa, johon oli vielä puolen tunnin taksimatka.

 Tiheä sumu leijaili kaupungin ympäristössä. Béatrice katsoi taksin takapenkiltä, kuinka liikennevalot muuttuivat punaisista vihreille ja kuinka suuret autojonot hurahtivat liikkeelle.

Tuntui kuin hänen korvansa olisivat vuotaneet verta; hän ei ollut tottunut sellaiseen meluun jota kaupungissa oli - jatkuva autojen tööttäily, musiikin pauhaus joka korttelin suulla, ja jopa ihmisten pulina kantautui kaiken sen ääniryöpyn keskeltä Béatricen korviin. Kaikki äänet olivat saada hänet sekaisin.
Taksi kääntyi edessä olevan vihreän kyltin ohjeiden mukaan oikealle, josta jatkoi matkaansa suoraan eteenpäin.

 Liikenne ei kuitenkaan ollut pelkästään tumman asfaltin päällä olevaa autojen kaahailua, vaan liikettä meni myös Béatricen jalkojen alla - hän näki ensimmäistä kertaa metroluukun, jota oli tätä päivää aikaisemmin nähnyt vain kuvissa.

"Oletko uusi täällä?" taksia ajava nainen kysyi yllättäen.
"J-joo", Béatrice ponnahti pystyyn ajatusmaailmastaan heräten, "olen kotoisin Ranskasta. Muutin tänne tänään, lähinnä koulun vuoksi."
"No mutta se on kiva kuulla! Voin taata sinulle, että se on varmasti sen arvoista. Sanotaan, että jos kyllästyt New Yorkin sykkeeseen, olet kyllästynyt omaan elämääsi. Täällä ei ikinä lopu tekeminen kesken, aina näkee uusia kasvoja. Lisäksi löytää uusia paikkoja jossa käydä. Eikä New York, vaikka päältä päin voisi ajatella, ole pelkkä betoniviidakko - kaupungin laidalta löydät kauniita uimarantoja ja rauhoitettuja luontoalueita jossa voi käydä virkistäytymässä vaikka ihan kävelyn kera."
Béatrice yllättyi kuinka innoissaan nainen kertoi kaupungista ja sen erilaisista aktiviteeteista. Kuinka avoin hän onkaan! Vaikka Béatrice oli siihen päivään asti oppinut inhoamaan englannin kieltä, oikea New Yorkin aksentti kuulosti viehkeältä, pehmeältä...
"Kiitos. Voi toki viedä aikansa, kun on käynyt katsomassa läpi kaikki kohteet. Tuntuu vain niin oudolta, sillä en ole koskaan ollut tällaisessa... pilvenpiirtäjäkaupungissa. Kaikki tuntuu jotenkin niin harmaalta, vaikka en väitä ettei kaupungin ulkonäkö olisi kaunis." Béatrice yritti puhua mahdollisimman virallisesti tehden vaikutuksen... jo pienestä hänelle oli opetettu että kohtelias käytös kantaa elämässä pitkälle.

"Tulet toki tottumaan kaupungin harmauteen ja betonimaisuuteen ajan kanssa. Minultakin vei vuosia aikaa tottua... olen siis kotoisin Kalifornian rannoilta. Siellä maisemat ovat aivan toista luokkaa."
"Mm. Mutta mikä tämä silta on nimeltään? Tuntuu kuin olisimme ajaneet sitä jo ikuisuuden", Béatrice kiinnitti huomion siltaan, jota pitkin he ajoivat, poispäin kaupungin keskustasta.
"Brooklyn Silta. Näkisitpä tämän yöaikaan, todella kaunis kaikkine valoineen ja koristeineen. Tulet varmasti ihastumaan kaupungin yökuvaan kuhan saat sille tilaisuuden."

Taksi kaartoi eräälle asuinalueelle, joka oli pullollaa hienoja, suuria ja moderneja rakennuksia. Béatrice ei ollut koskaan nähnyt vastaavaa; hänen kylässään kaikki rakennukset olivat joko hyvin pieniä ja maalaismaisia tai sitten vanhoja kartanomaisia rakennuksia, kuten hänen kotinsa myös. Béatricella oli ristiriitaisia tunteita; hän oli yhtäaikaa innostunut ja tympääntynyt - kaupungin asu ei viehättänyt häntä kauheasti, mutta asuinalueella olevat rakennukset saivat hänen kuvan New Yorkin betonimaisuudesta ja kareudesta toisiin ajatuksiin.
"Kuinka hienoja rakennuksia!" Béatrice kirkaisi innosta pitäen kumpiakin käsiään ikkunaa vasten.
"Voi toki, mutta näitä onkin harvassa. Tämä alue on tarkoitettu suurimmaksi osaksi rikkaille sekä julkisuuden henkilöille. Näkisittepä kuinka paljon täällä käy turisteja aika ajoin ihastelemassa. Monilla on, tai suurimmalla osalla, portit joiden ohi ei pääse muuta kuin tietyllä koodilla. Myös korkeat aidat ovat ehdottomat, etteivät innokkaat fanit ryntäydy pihalle."
"Nyt ymmärrän miksi julkkikset ovat välillä tympääntyneen ja ahdistuneen oloisia faniensa edessä..."
"Niin. Sinä puhut muuten todella hyvin englantia. Sinua voisi luulla melkeimpä alkuperäiseksi asukkaaksi", nainen kehui Béatricea. Béatrice hämmästyi itsekin kehusta, sillä se oli kuitenkin ensimmäinen kerta kun hän pääsi käyttämään englantia tositilanteessa.
Taksi kaartoi mutkikkaita teitä yhä ylöspäin, aivan kukkulan huipulle.

"Perillä ollaan", latinonainen kuulutti odottaen maksua Béatricelta.
Taksikyydin maksettua Béatrice nousi autosta ulos ja  nappasi repun takapenkiltä matkaansa. Hän käveli suuren kaksiosaisen rakennuksen eteen portin suulle, jossa oli samanlainen koodijärjestelmä kuin mistä taksinkuljettaja oli aikaisemmin kertonut. Béatrice muisti samalla, kuinka hänen äitinsä oli jättänyt paperin keittiön pöydälle... ja jonka alanurkkaan oli kirjoitettu viisiosainen numerokoodi. Hän kaivoi reppunsa pohjalta jo rutussa olevan paperin ja katsoi sitä samalla, kun asteli portin koodiluukulle.
"1452-1", Béatrice mumisi itsekseen samalla, kun kirjoitti numerokoodia koodiluukkuun. Samalla sekunnilla portin ovet aukesivat saranat vinkuen. Koodiluukulla vilkkui valo, joka ilmoitti portin sulkeutuvan kymmenen sekunnin sisällä, joten Béatrice käveli reippaasti portin toiselle puolelle.

"Mihinhän minun täytyy mennä", Béatrice mietti ääneen ranskaksi samalla kun näki edessään liudan postilaatikkoja. "Tästä on varmaan hyötyä. Toivottavasti muistan vielä huoneeni numeron."
Béatrice muisteli hetken lukuja selaillen.
"1221, se se on. Nyt kun vain löydän oikeaan huoneeseen."
Béatrice lähti etsimään asuntoaan.

Béatrice käveli eteenpäin katsoen oven suussa koristelevia numerokylttejä, joista jo toinen häntä vastaan tuleva ovi vastasi huoneensa numeroa. Béatrice veti syvään henkeä ja avasi valkoisen portin.

Béatricea jännitti enemmän kuin koskaan aikasemmin - hänen täytyy jakaa kämppä jonkun toisen, aivan uuden ihmisen kanssa. Koska Béatrice tuli kaksi viikkoa myöhemmin kuin muut opiskelijat, hän ei ollut saanut omaa kämppää. Tämä huoneisto oli ainoa kahdelle henkilölle tarkoitettu huone.
Antaen hetken hillitäkseen hengitystään Béatrice painoi kätensä ovenkahvalle. Ovi lähti avautumaan hitaasti itsestään...

Béatricen silmien eteen paljastui kaunis näky; pieni  huone keittiö ja olohuone yhdistettynä. Huone ei vastannut ollenkaan hänen odotuksiaan, sillä hän luuli saapuvansa rähjäiseen ja haisevaan opiskelija-astuntolaan, mutta hän oli positiivisesti yllättynyt. Huone vain oli... odotettua pienempi. Hän oli tottunut kotonaan valtavan kokoisiin huoneisiin.
Ilmassa leijui raikas tuoksu. Hän ei vain osannut sanoin kuvailla sitä... kuin olisi saapunut kesäiseen luontoon, raikkaaseen ja kukkaiseen... Kukkaiseen? Se oli paras sana kuvailemaan sitä tuoksua.

Työpöydät olivat kuin käyttämättömät. Niiden puhtaus ja järjestelmällisyys säkenöi Béatricen silmissä. Jokainen tavara oli aseteltuna omalle paikalleen. Lattialla oleva matto sopi täydellisesti yhteen työpöytien kanssa. Harmaa väritys raikkailla väreillä sommiteltuna toi mieleen Béatricen kotimaan, jossa maalaistyyli huonekaluissa oli sillä hetkellä IN.

Ehkä minä tulen viihtymään täällä. Siisti kämppäkaveri on aina mukava yllätys.

Huoneen vasemmalla puolella sijaitsi ruokapöytä, jonka vastapäätä olevassa seinässä komeili uskomattoman kokoinen taulutelevisio. Béatrice ei ollut koskaan nähnyt niin suurta televisiota, ei edes mainoksissa.
Hammaslääkäri, vapaapäivä, tapaaminen Umarin kanssa moottoripyöräkerholla? Béatrice tuijotti vastapäätä olevaa koirakalenteria ja tutkiskeli siihen raapustettuja tekstejä. Hymy nousi hänen korviinsa kun hän tajusi että ehkä talon asukas oli yhtä eläinystävällinen kuin hän. Meistä tulee vielä hyvät ystävät!

Kuinka paljon cd-levyjä! Siunaantunut rivi LP-levyjä sai hänet haltioitumaan. Hän oli mennä koskettelemaan ja ihastelemaan niiden kauneutta, mutta itsehillintä piti puolensa. Totta, enhän minä voi noin vain mennä ja koskea toisten tavaroihin.
Huoneen valaisi synkeä pimeys, mutta vasemmalle kaartuvan huoneen perältä sinkoutuva sininen valo syrjäytti sen. Béatrice asteli rohkeasti, kuitenkin vaatimattoman uteliaana, peremmälle huoneen perukoille.

Tietokoneen ruudulta säihkyvän valon eteen avautui aivan tuntematon ihmishahmo. Hänen ympäröimä seunusta oli koristeltu mitä erikoisimmilla julisteilla ja koristeilla. Myssypäinen mieshahmo ei ollut huomaavinaan Béatricen saapumista, tai sitten hän vain oli liian kiinnostunut tietokoneestaan. Kukapa minusta olisi kiinnostunut, Béatrice ehti ajatella mutta yritti pitää mielensä positiivisena. Ja tämä paikka on aivan sotkuinen, mutta... se on itseasiassa mukavan kotoisa.
"H-hei", Béatrice aloitti painottaen varovasti kevyellä ranskan aksentillaan, "nimeni on Béatrice. M-minä muutan tänne tänään."

Vastausta ei kuulunut. Béatricen valtasi häpeä ja ahdinko, hän tunsi itsensä yhtäkkiä niin ulkopuoliseksi. Ehkä minä siirryn tästä sivumpaan, en viitsi häiritä häntä. Mutta joudunko todella asumaan miehen kanssa? Minua niin jännittää... Onkohan hän mukava? Hetken ympärilleen katsottuaan hän muisti: tämähän olikin ulkomaalaisopiskelijoiden tyttöasuntola!  Hän onkin nainen!

Ahh, vaatteet rehottavat yli laitojen, Béatrice huokaisi mielessään. Hän tarrasi kiinni vaatekaapin vetokahvasta ja yritti avata sitä varovasti, mutta vaatetungos ei antanut myötä. Minähän voisin pitää täällä jonkinlaista rotia, eihän siitä pahitteeksi olisi. Sitä paitsi, pidän siivoamisesta. Minä todella pidän, RAKASTAN... tai niin äitini minulle aina sanoi. Ja äiti on aina oikeassa, eikö niin? Béatrice oli sekaisin ajatuksistaan ja unohti tyysti todellisuudentajunsa.

Juuri kun Béatrice oli kääntymässä poispäin huoneesta, hän kuuli matalaa mutta pehmeää naisääntä takaansa.
"Béatricekö se oli?" Häntä pidempi suorajäseninen naishahmo, joka tosiaan näytti mieheltä ja vieläpä kuulosti, nousi seisomaan penkistään jonka hän heitti voimakkaasti eteenpäin. Lattia rikkoutuu tuota menoa! Béatrice ajatteli mielessään mutta sivutti kaikki negatiiviset ajatukset mielestään, sillä hän ajoittain pelkäsi että hänen ajatuksiaan luettiin. Mutta eihän äiti ole enää katsomassa minua silmiin ja näkemässä totuutta... 

"Anteeksi mun epäkohteliaisuus. Ratkasin juuri pitkäkestoisinta, työläintä mutta kaikista kiinnostavinta koodia. Oli pakko sulkee kaikki ulkopuolinen häiriö ulos, muuten olis mennyt ihan raiteiltaan." Nainen naurahti lauseelleen. "Mutta niin... Lynn." Nainen ojensi kätensä: Béatrice tarrasi siihen ja odotti poskisuudelmaa, joka jäi pelkäksi haaveeksi kun nainen vetäisi kätensä pois ja pyyhkäisi sen housuihinsa.
Brittiaksentti! Vaikka en ymmärräkään aivan kaikkia slangisanoja hänen puheestaan, se kuulostaa kuin... kuin musiikilta. Vaikka Lynn vaikutti vähäpuheiselta, oli Béatrice tyytyväinen että hän pahoitteli käytöstään. Kuinka kohteliasta!

Luiseva etusormi siirtyi osoittamaan heidän vierellään olevaa petiä. "Tehään näin alkuun kaikki selväks. Tuo tossa on mun, ja VAIN mun peti. Tuolla taas", sormi liikahti 180 astetta, "on sun petis. Tai oikeestaan se on vieraspeti, tai oli, mut nyt se on sun. Ja huoneesta sen verran, että en haluu kuulla valituksia sen epäsiisteydestä. Tämä on mun tyyli elää ja tunnen siinä itteni kaikkein kotoisammaks, joten jos sun silmää se ei miellytä, se on sun ongelmas."
Luettelo jatkui ja jatkui, ja Béatrice yritti pysyä mukana hänen nopeatempoisen ja hyvin murteisen puheensa tahdissa. Hän nyökytteli päätään ymmärtäväisesti ja painoi mieleensä kaiken mitä hän sanoi - tai mitä Béatrice vain suinkin ymmärsi.

"Okei... Lynn. Minusta on todella mukavaa tulla tänne. Tiedättekö, en ole koskaan ennen matkustanut kotimaatani pidemmälle. Tarkoitan Ranskaa. Ja kun saavuin tänne, oli se täysin erilainen kuin mitä olin tottunut näkemään. Missä on kaikki vihreys? Tuntuu kuin eläisin pelkkään betonimassaan upotettuna..."
Béatrice ranskalaisen kulttuurin tapaan aloitti keskustelun luontevasti ja poistaen mielenpäältään kaikki mielessä pyörivät asiansa. Hän säilytti kohteliaan sävyn, eikä ruukannut käyttää sinuttelumuotoja muuta kuin vain parhaimpien ystäviensä seurassa. Vaikkei minulla ole koskaan sellaista ollutkaan...

Béatrice päästi suustaan äänekkään nielaisun. Hän haistoi pehmeän tuoksun lähellään. M-miksi hän on aivan minussa kiinni? M-mitä hän haluaa?
"En luota ihmisiin. Jos nään ettet oo mun luottamuksen arvonen, en tuu koskaan hyväksymään sua mun lähelle. Haluun olla omissa oloissani enkä kaipaa neuvoa enkä mitään bimbojen turhanpäiväsiä hössötyksiä. Kunhan teen selväksi näin heti alussa."
Lynn vetäytyi hitaasti Béatricen läheisyydessä säilyttäen katsekontaktin. Hänen silmänsä eivät olleet vihaiset, mutta niistä puuttui tyypillinen rentous. Béatrice katsoi, kun nainen kääntyi hänen kannoiltaan ja käveli takaisin tietokoneelleen. Miksi hän sanoi, etten olisi luottamuksen arvoinen? Béatrice mietti mielessään kysyen tuhansia kysymyksiä yhtäaikaa. Noh, etenemme rauhallisesti. Minusta hän vaikutti kyllä kovin mukavalta.

Kylpyhuone on niin kaunis! Béatirce ihaili silmillään vessaa, joka avautui hänen silmiensä eteen kun hän istuutui pöntölle laskien hameensa ja alushousunsa. Monia vihreän sävyjä ja valkoista, juuri niin kuin minä tykkään, hän ajatteli.

Aluksi reippain liikkein käsiä pesten Béatricen liikkeet hidastuivat miltei totaaliseen jäätymiseen. Hän ei ollut ajatellut, mihin hän olikaan saapunut. Miksi ihmiset ovat minulle aina niin töykeitä ja ilkeitä? En ole koskaan halunnut kenellekään mitään pahaa. Tarvittiin vain pieni hyvän tahdon ele ja hänen silmänurkkansa kostui. Entä jos minäkin muuttuisin ilkeäksi ja kapinalliseksi, polttaisin tupakkaa ja juopottelisin niin kuin muut ikäiseni? Tulisiko minustakin yhtä pidetty ja suosittu? Mutta se ei olisi hän, hän oli aina ollut oma itsensä. Johtuiko se hänen mietteliäisyydestä ettei hän koskaan ollut saanut ystäviä? Hän oli ehkä väjän pöljä ja sosiaalisesti vajaa, mutta hänen sydämensä löi puhtaasta välittämisestä ja rakkaudesta. Sitä taitoa ei kaikki omannut.

"A-anteeksi aikaisempi tunkeiluni. L-lupaan jättää teidät omaan rauhaan", Béatrice lausui oven raosta, kunnes poistui kylpyhuoneesta keittiön puolelle. Hän ei saanut vastauksen kaikua, ei edes reagointia, jolloin hän todella käsitti ettei heidän kannattaisi hieroa tulevaisuudessa tuttavuutta sen enempää.
"Mutta yksi kysymys. Missä täällä on puhelin? Haluaisin soittaa -"
"Eteisessä. Seinällä", Lynnin ääni muuttui puuroksi kun hän rouskutti rapeita muroja.
"Kiitos", Béatrice vastasi kohteliaisuuttaan ja asteli eteisen suuntaan.

"05 00..." Béatrice kertasi kuiskaillen kotinumeronsa, jonka hänen vanhempansa olivat jättäneet hänelle keittiön pöydälle. Hän näppäili muutaman kerran epäonnistuttuaan, mutta neljännen numeroyhdistelmän jälkeen puhelu alkoi tuutata, ja langan toisessa pässä vastasi tuttu ja turvallinen ääni.

"Hei äiti, minä tässä."
"Béatrice, kultanupukkani! Olet luultavasti saapunut uuteen kotiisi. Millaista siellä on? Oletko jo ehtinyt ystävystyä uuden kämppäkaverisi kanssa?"
"Kyllä äiti. Luulen, että meistä tulee hyvät ystävät." Hänen äitinsä ei tunnistanut Béatricen pitkää huokaisua.
"Minä tiesin sen, tiesin heti että kun pääset suurempaan ympäristöön löydät varmasti kaltaisiasi ihmisiä. Olen pahoillani ettemme me isäukon kanssa ehditty toivottamaan hyvästejä. Ja anteeksi tämä kaikki. Mutta tiedän, että sinä tulet vielä kiittämään minua myöhemmin."
"Äiti -"
"Mitä? Odota hetki..."
Hetki kului.
"Anteeksi, isäsi hankkii taas ikävyyksiä asenteellaan. Minun täytyy lopettaa. Soittele kotiinpäin myöhemmin. Olehan ihmisiksi!"
"Rakastan si..."
"Heippa!"

Puhelu katkesi ja sekunnin välein pamahtava tuuttaus sai Béatricen korvan turtumaan. Vastahakoisesti hän asetti luurin koteloonsa ja vaipui omiin mietteihinsä. Äiti on aina sanonut minulle että hän rakastaa minua. Miksei hän nyt vastannut mitään? Miksi hänellä oli niin kiire lopettaa? Tunnen itseni niin yksinäiseksi, kukaan ei välitä minusta. 
Béatrice luuhistui hieman, kokosi pian itsensä takaisin kasaan ja harppasi hitaita, mahdollisimman lyhyitä askeleita keittiöön, miettien hiljaa mielessään mitä hän tekisi seuraavaksi.

"Onko äitis aina noin tyly?" Lynn ääni sai Béatricen säpsähtämään.
"Ei... ei hän ole tyly. Hän on vain..."
"- kiireinen", Lynn vastasi kuin lukien Béatricen ajatukset. "Susta on tullut sen silmissä jo nainen, eli toisin sanoen sun mutsistas on tullu välinpitämätön."
Béatrice suutahti hetken mielessään, pitäen mölyt mahassaan ja nyökäten raskaasti. Hän ei ikinä kiivastunut, mutta äitiinsä kohdistuva negatiivinen puhe sai hänet kiihtymään, ja hänen automaattinen puolustusreaktio langehti käyntiin.
"Aikusten maailma on julma. Siks en luota tyyppeihin. Ehkä voin kuitenkin antaa sulle mahollisuuden, vaikutat sielultas vielä lapselta."
Mitä ihmettä hän oikein puhuu? Béatrice kelasi mielessään. Lapsi, enhän minä enää. Minusta tuntuu hyvältä olla aikuinen, miksi hän puhuu siitä niin halveksivaan sävyyn? En ymmärrä.

"Laitatko astiani pesukoneeseen? Uus elokuva on alkanu jo telkkarissa enkä ehtis enää nousta mihinkää", Lynn osoitti katseellaan pöydällä seisovaa lautastaan, jonka reunoille oli kerääntynyt ylijäämä ruokaa. Béatrice nyökkäsi ja tarrasi saman tein lautasen reunalta ja pyöri hetken paikallaan etsiskellen pesukonetta. Sen täytyy olla tuo, Béatrice hoksasi, katsahtaen nurkassa olevan laitteiston. Hän avasi sen kannen ja laittoi lautasen yksinäisyyteen, odottamaan muita seuralaisiaan.
"Millainen se elokuva on?" Béatrice uskalsi kysyä, "voisin katsoa sen kanssanne, jos se ei haittaa."

"Terrorisusi, hyvät arvostelut saanu kauhuleffa", Lynn sanoi äänekkäästi laittaen jo kovalla äänellä olevan television yhä äänekkäämmälle, ja elokuvan piinaava musiikki sai Béatricen tukkimaan korvansa.
"K-kauhuelokuva?? Äitini ei koskaan antaisi katsoa minun sellaista. Hän sanoo että ne ovat s.. s..."
Syntiä. Mutta mitä tapahtuisikaan jos kertoisin Lynnille perheeni olevan niin uskonnollinen? Hän nielaisi ja rohkaistui. Hänen vanhempansa eivät olleet näkemässä, mitä pahaa siinä olisi jos hän vilkaisisi, vaikka vain pienen hetken verran?
"Mutta jos sä pelkäät kauhujuttuja, voin mä tietty kääntää kanavaa. En asu enää yksin täällä, joten mun on kai pakko yrittää ottaa huomioon myös toisen tarpeet... vai?"
Lynnin sanat saivat Béatricen sydämen pumppaamaan rauhallisemmin. Aivan kuin nuo ystävälliseen vivahtavat sanat olisivat saaneet jään sulamaan hänen ympäriltään. Miten hyvältä tuntuikaan kun joku sanoi niin nätisti. Béatricen silmät kostuivat, mutta hän yritti pidättää kyynelten valumista kasvoilleen ja hän pyyhkäisi ne nopeasti kämmenillään niin ettei Lynn ehtinyt huomata.
"Ei tarvitse. Minä rakastan kauhuelokuvia."

Hetken jännityksen jälkeen ilmapiiri heidän ympärillä vapautui. Pienin vaihein heidän keskustelut muuttuivat yhä syvällisempiin ja pidempiin keskusteluihin. He huomasivat olevansa toistensa asioista niin kiinnostuneita, että puolentoista tunnin elokuva tuntui hujahtavan hetkessä. Lopputekstien räpsähätessä näytölle he tajusivat ääneen naurahtaen, ettei elokuvasta tahtonut jäädä mitään mieleen.

"Tossa", Lynn ojensi kaukosäätimen Béatricelle, "sun vuoro päättää mitä katotaan."
Béatrice ei oikein ymmärtänyt kapistusta. Heidän kotonaan ei saatu katsoa televisiota muuta kuin vanhempiensa luvalla, ja silloinkin vain harvoin. Hän ei ollut koskaan koskenut eikä edes tarkemmin tutkinut kaukosäädintä, mutta silti vain hetken vilkaisun jälkeen hän osasi päätellä mistä napista painaessa kanava kääntyi toiseksi. Hän selasi läpi monia kymmeniä kanavia, ja pysähtyi muutamien kohdalle niiden mielenkiintoisten nimien vuoksi. Hän ei kuitenkaan osannut valita mitä kanavaa katsoa, olihan kirjo aikamoinen.

Vielä tovin selattuaan Béatrice päätyi kanavalle, jossa kuvailtiin tulevien päivien lämpötiloja ja säätä. "Sää! Tätä on kiva katsoa."
Lynn käänsi päätään rivakasti Béatricen suuntaan, katsoen tätä otsa kurtussa. Hän kirkaisi korottaen ääntään monta astetta: "Tätäkö sä kattelit kotonas? Sulla mahto olla aika tylsä elämä.. No, voidaan kai me tätäki kattoa jos niin toivot." Lauseen lopuksi hän päästi  huvittuneen naurahduksen, peittäen sen kädellään.
Béatrice katsoi haltioituneena kun ruskettunut, hieman lihava mies kertoi heidän kaupunginosan säätilan. Aurinkoista, hän hymyili. Mutta onkohan täällä New Yorkissa koskaan niin lämmintä kuin kotona? 
"Tuo mies on niin huvittava. Mutta vaikka hän hymyilee, hän ei oikeasti tykkää olla tuolla television ruudussa. Näen sen hänen olemuksesta."
"Jaa", Lynn vastasi ytimekkäästi ja pudisti hieman päätään ihmetellen Béatricen ajatusmaailmaa. "Onkos tuo mies sun tyyppiäs?"
"M-minun tyyppiäni? En ole ajatellut mitään tyyppiä... minä en hirveästi puhu poikien kanssa." Béatrice tunsi kuinka ohuet verisuonet nousivat hänen kasvojen pintaan, värjäten sen kirkuvan punaiseksi.
"Aaaa..." Lynn väläytti salaperäisen hymyn. "Nyt ymmärrän. Pojat on kyllä aika matoja, siksi pidänkin tytöistä."
"Tytöistä? Miten tytöistä voi pitää... silleen?" Béatricen leuka oli tippua lattiaan.
"No onhan sun ollu pakko kuulla sana lesbo joskus. Toivottavasti oot sillä en viittis rueta pitää tässä mitää käsiteluentoa."
Beatricen pulssi kiihtyi.

"L-l-l-l...lesbo??"
Lynn käännähti Béatriceen päin ja nosti kulmiaan. Hän näki kuinka Béatrice vetäytyi hieman kauemmaksi, kääntyen kuitenkin pian takaisin uteliaan näköisenä. Lynn pudisti päätään huvittuneena ja katsoi tuota jännittynyttä tyttöä, joka näytti uppoutuvan taas omiin mietteisiin. Hän todella on outo, Lynn mietti. Mutta ehkä siks just oonkin alkanu pitää hänestä.

"Kuule, älä anna sen häiritä. Jos yhtää helpottaa, unohdat vaan sen että mainitsin sulle koko asiasta. En haluu että meidän välit on mitenkää jännittyneet tän takii." Lynn kääntyi huoneeseensa päin mutta vilkaisi vielä kertaalleen Béatricea, "meen hakee pesuvehkeet ja käyn suihkussa. Jutellaa joskus myöhemmin, ok?"
Béatrice nyökkäsi ja jäi katsomaan, kun itseään lesboksi nimittänyt nainen lähti kävelemään poispäin kadoten pian näkökentästä toiseen huoneeseen.

Ryöppy ajatuksia sinkoutui Béatricen mieleen. Niitä oli päällekkäin niin useita, ettei hän tiennyt mistä aloittaa. Hän sivutti ajatuksensa ja keskittyi vain pyjamansa vaihtamiseen, jonka hän oli jättänyt reppunsa pohjalle. Pikaisen pukemisen ja hiustensa selvittämisen jälkeen hän kapusi yläsängylle, joka oli päällystetty pehmeällä kankaalla.

Jos minä yöllä pyörin, tulen varmasti kolhimaan itseni kattoon tai seinään, Beatrice naurahti mielessään. Hän yritti asettaa itsensä mukavasti sängyn päälle, muttei vielä pyrkinyt peiton syleilyyn; hän halusi päästä makuulleen ja selvittää vihdoinkin ajatuksensa rauhassa sillä välin, kun hänen uusi kämppäkaveri oli peseytymässä.

Ahh, Lynn tuli jo! Kuinka nopeasti! 
Béatrice tarkkaili, kun Lynn etsi kaikessa rauhassa yövaatteitaan. Hänen päällään oleva saunatakki oli tiukasti solmittu kiinni, ja hänen hiuksensa oli vapautettu kiristävän pipon otteesta.

"Nukutsä?" Lynn kysyi hiljaa, jolloin Béatrice vaistomaisesti laskeutui hiljaisesti mutta rivakasti kyljelleen ja esitti nukkuvaa. Lynn käännähti katsomaan, mutta huomattuaan ettei hänen uusi kämppäkaveri reagoinut esittämäänsä kysymykseen hän käännähti takaisin katsomaan vaatekaappiaan. Hän tarttui kiinni saunatakkinsa vyöstä.

Jos minä vain ihan hieman... vain hetken katson...
Béatrice raotti silmiään ja suuntasi katseensa Lynniin. Kun hän katseli hitaasti riisuutuvaa naista, hänen ajatuksensa selkeytyi ja pinnalle jäi keikkumaan sana jonka hän oli kuullut hetki sitten toistettavan.
Lesbo. Miksi kukaan kutsuisi itseään Suurimmaksi Synniksi? Béatrice muisteli, kuinka hänen äitinsä oli kertonut hänelle siitä. Hän oli ylidramatisoiden luonnehtinut sen merkitystä, sanoen että edes sen sanan ääneen sanominen sai Jumalan vavahtamaan. Hänen äiti oli luonnehtinut sitä sanaa varoittavilla lauseilla, muttei koskaan ollut esittänyt sen oikeaa merkitystä. Mutta ei se voinut tarkoittaa Suurinta Syntiä. Sillä täytyi olla joku toinen merkitys, miksi se oli niin syntinen?
Sitten hän muisti. Minä pidän tytöistä, olen lesbo. Sitäkö se tarkoittaa? Että rakastaa tyttöä? Mutta eihän se ole mahdollista! Béatrice puistatti kevyesti päätään edestakaisin. Mutta hän ei myöskään ymmärtänyt miksi se oli niin pahaa syntiä. Rakkaus on hieno asia, se on hienoa jos ihminen osaa rakastaa. Mutta en minä voisi itse rakastua naiseen, sehän olisi aivan kauheaa!
Todella ka-

...kauheaa...
Béatrice ei pystynyt liikahtamaankaan. Miltei alaston vartalo, jonka hän näki edessään, sai hänet pysähtymään paikalleen, irtautumaan todellisuudentajusta. Hän ei enää tunnistanut itseään ajatuksista joita hänen mieleensä tulvi yksi toisensa jälkeen. Hän ei saanut silmiään irti tuosta kahdella jalalla seisovasta naisesta, joka hiljaa, varovaisin liikkein sukelsi käsillään yhä pidemmälle kaapin perukoille, kunnes löysi jotain päälle laitettavaa. Vai löysikö? Hän sujautti ne kuitenkin pian takaisin.
Béatrice seikkaili silmillään naisen niskassa, laskeutuen pitkää selkää myöten alas kaareutuen alhaalla muodostuneen kurvin kohdalla, kiepsahtaen vartalon etupuolelle ja seikkaillen sen useamman kerran ylhäältä alas. Mikä minun on? Miksen voi kontrolloida itseäni?

Béatrice säpsähti, kun Lynn pikaisen pukeutumisen jälkeen kiepsahti ripeästi ympäri ja käveli Béatricen sängyn päätyyn. Hän käänsi katseensa pois ja esitti ettei ollut kiinnittänyt huomion kipinääkään alastomana keikkuvaan naiseen. Voi ei, olen niin läpinäkyvä, en minä osaa valehdella... Mutta minun on pakko yrittää. Ethän huomannut mitään, ethän?
"Vai olit sä unessa", Lynn hymyili, ja Béatricesta tuntui kuin hänen brittiaksentti huokyi myös naurussa. Hän nojasi Béatricen sängyn kaiteeseen ja yritti etsiä Béatricen kaukaisuuteen katsovaa katsetta tuloksetta.
"Hyvää yötä", Lynn kuiskasi pitkän tuijottamisen jälkeen. Béatrice katsoi takaisin nopeasti ja yritti saada Lynnin katseesta kiinni, yritti sanoa hänelle vielä jotain... mutta turhaan - Lynn oli ehtinyt ottaa suunnan omaan sänkyyn.

Vielä ajatuksistaan turtuna hän vilkuili siristyneiden silmien välistä, kun Lynn asettui omalle sängylle huokaisten haukotuksen voimasta. Béatrice antautui voimalle, joka oli hänelle vieras, tuntematon. Miksi menen niin sekaisin? Ei sellaista saisi tapahtua! Minä olen epänormaali, juuri niinkuin äitini sanoi. Hän oli jo kuulevinaan äitinsä moittivan äänensävyn pääkopassaan.

Odottamatta, aivan kuin sormien napsautuksesta, Béatrice vajosi niin syvään uneen ettei hän edes tietänyt olevansa nukahtanut. Hän uneksi vapaudesta, jota hän oli vihdoin päässyt tavoittelemaan.

1: Béatrice Moquin - Kaikki kaunis loppuu aikanaan

On elokuun aurinkoinen ja lämmin 20. päivä. Ranskan keskiosassa oleva pieni maalaiskylä herää pimeydestä oranssintäyteisen auringonpaisteen syleilyyn. Vieno tuuli pyyhkäisee lehtiä kevyesti niin, että nämä liikahtavat miltei olemattomasti. 

Kylä ei ole kovinkaan tunnettu Ranskan ulkopuolella, mutta monille ranskalaisille kylä on oiva paikka rentoutumiseen. Se tarjoaa monenlaisia aktiviteettejä; kalastusta, ratsastusta, veneilyä ja monenmoisia liikuntamahdollisuuksia. Kylän urheiluhalli, jossa pystyy harrastamaan jopa viisikymmentä eri urheilulajia, on auki ympäri vuoden. Halli on auki aina aamu kymmenestä ilta kuuteen jokaisena arkipäivänä. Koko kylän ja lähiseudun suurimpana rakennuksena se vetää puoleensa jopa miljoonia kävijöitä vuosittain.

Vaikka kylä koostuukin suurimmalta osin keskituloisista asukkaista, on myös aivan kylän reunalla, turkoosina virtaavan joen varrella, rikkaiden asuinalue. Kylän kaikista viidestä tuhannesta asukkaasta vain muutama on menestynyt tarpeeksi hyvin saadakseen tontin kaikkein kalleimmalta mutta sitäkin kauneimmalta alueelta. Sieltä on myös tämä talo, joka kuuluu Moquin yksilapsiselle perheelle. Kartanossa asustelee neljäkymmentäviisivuotias suuren yrityksen pomo, François, ja hänen neljääkymmentä vuotta tavoitteleva vaimonsa Jeanne. Kotonaan vielä asuva kaksikymmentävuotias tytär on heidän ainoaa jälkikasvuaan.

Äitinsä vaaleat hiukset ja kasvonpiirteet perinneenä Béatrice Moquin taivaansiniset silmät on vastaavasti periytynyt isäukoltaan. Muihin kyläläisiin verrattuna Béatricella on astetta tai pari haaleampi ihonsävy, johon aurinkokaan ei suostu helposti antamaan rusketusta, ja tästä syystä hän usein joutuukin kärsimään punertavasta ihonsävystä aina kesän tullen. Siispä Béatrice tykkääkin viettää aikaansa enimmäkseen sisätiloissa, ja astuukin ulos vain kun kirkkaan, avonaisen taivaan on peittänyt paksu pilviryhmä - lukuunottamatta ratsastuksen suhteen, jota hän on harrastanut aivan ala-asteajoilta lähtien. Hän onkin voittanut monia kylän ja kunnanvälisiä kisoja, ja kerran jopa Ranskan välisen estekisan. Muissa liikuntalajeissa Béatrice on keskivertoa huonompi, josta johtuen Béatricen ruumiinmalli ei ole hirmuisen lihaksikas, muttei myöskään mallinlaiha.

Pari päivää aikaisemmin Béatrice kisasi viimeisen estekisansa sinä vuonna. Sillä kerralla Béatrice ei vienyt voittoa kotiin, mutta tuli kuitenkin yhdessä hevosensa Tempêten (suomeksi: myrsky) kanssa parin pisteen päästä voitosta toiselle sijalle palkintopallille....

...Mutta toisaalla, Béatrice vei samassa sarjassa olleen laukkakisan voiton mukisematta. Tempête olikin äänestetty monena vuonna kylän, ja joskus jopa koko Ranskan, parhaiden hevosten listalle sen nuoresta iästä huolimatta. Béatricella ei koskaan ollut enempää kuin yksi tai kaksi kaveria koulussa, joten hevosensa kanssa laatuaikaa paljon viettäneenä heidän välilleen oli syntynyt tiukka, rikkoutumaton luottamussuhde. Jos Béatricelta kysyttiin hänen parasta ystävää, olisi hän antanut suoraan, sekunttiakaan miettimättä, vastauksen "hevoseni, Tempête."

Kisojen päätyttyä Béatrice ei epäillyt sekuntiakaan, josko hän uskaltaisi rentoutua oikein kunnolla. Hän päätti testata uusia, äitinsä ostamia auringonottotuoleja, kuitenkin vasta auringon laskettua kunnolla niin, ettei se pystynyt polttamaan hänen ihoaan. Béatrice viihtyikin hieman tavallista viileämmässä ilmassa eikä tuntenut vastapainoksi helposti kylmyyttä. Päinvastaisesti hän ei kestänyt kuumia keskipäivän kesähelteitä. Mutta ei Béatricille pelkästään aurinkotuolissa makoilu riittänyt, vaan hän päätti pulahtaa kotipihallaan olleessa suuressa uima-altaassa. Allas oli maksanut maltaita, ja se oli suunnattu Beatricille tämän neljätoistavuotissyntymäpäivillään.

Kunnes koulun jälkeen...

...-"Hei! Olen kotona nyt", Béatricella oli tapana ilmoittaa vanhemmilleen aina koulusta kotiin saapuessaan.

Béatrice kävi kylässään olleessa pienenpienessä yliopistossa, jossa hän oli suuntautunut monihaaraiselle taidepuolelle. Hän oli ehtinyt käydä toista vuosikurssia miltei kaksi viikkoa.

Béatrice kurkkasi ruokailuhuoneeseen, jossa hänen vanhempansa istuivat ruokapöydän ääressä, hiljaa kuin hautajaisissa. Béatrice laski koululaukkunsa lattialle seinän taakse ja nosti heilautellen kättänsä herätällekseen heidät "transsista", jossa he hänen mielestään parhaillaan olivat. Normaalisti hänen vanhempansa reagoivat hänen kotiintulonsa vähintääkin hei-huudahduksella, jos olivat olleet kotona, mutta sillä kerralla kumpikaan ei ehännyt lausua tervehdystä takaisin. "Täällä ei ole kaikki aivan kunnossa", Béatrice ajatteli mielessään.

-"Istu alas, lapseni. Istu toki", Français ohjasi Béatricen istumaan viereensä. 

-"Isä, mitä täällä on meneillään? Te käyttäydytte ihan oudosti. Ette edes vastannut, kun tulin kotiin." Béatrice kiinnitti huomionsa äitinsä vasempaan nimettömään - vihkisormus oli poissa.

-"Béatrice", Jeanne keskeytti, "tilanne on nyt niin, että... että minä ja isäsi eroamme. Olemme vain pientä hiousta vaille valmiina eroamaan virallisesti."

-"...Mutta miksi?" Béatrice kysyi vilkuillen vuoron perään äitiänsä ja isäänsä. 

-"Isäsi yritys meni kokurssiin, minä en vain pysty enkä halua elää velkavankeudessa koko elämääni."

-"Sinä olit siis isän kanssa vain rahasta?" Béatrice kiihtyi. Häntä alkoi kuvottaa, kuinka hänen äitinsä puhui hylkäävänsä isänsä sellaisella hetkellä. Juuri kun Béatrice oli luullut, että hänen vanhempansa rakastivat toisiaan aidosti. Hän oli kuvitellut, että rikkaudesta huolimatta raha ei olisi ollut heidän suhteessaan etusijalla. Mikseivät he vain voisi rakastaa toisiaan?

-"Béatrice, rauhoitu", Français jatkoi, "tämä on kaikkien osalta paras ratkaisu. Elämä on aina voitettavissa, kävi miten kävi. Jonain päivänä tämäkin mies elää taas vapaana ja varakkaana." Françaiksen silmäkulmasta pystyi erottamaan pienen kimaltavan kyyneleen, joka oli valmiina vierimään poskensa samettista ihoa pitkin, mutta aivan kuin jokin olisi pidellyt sitä paikallaan, kuin jokin ei olisi antanut sen liikahtaa.

-"Mutta entä minä?"

-"Me ajattelemme vain sinun parastasi", Jeanne asetti kätensä Françaiksen kämmenelle, joka lepäsi miehen vasemmalla reidellä.

-"Mitä se minun paras sitten on? Saanhan minä asua vielä täällä?"

-"Näetkö tuon sanomalehden pöydällä?" Jeanne kysyi rykäisten sisään. Hänen parikymmentä vuotta jatkunut tupakanpoltto oli todella madaltanut hänen ääntään ja repinyt sen rosoisen kuuloiseksi.

-"Näen kyllä. Mutta mitä siinä on niin ihmeellistä?"

-"Vilkaisepas sitä." Béatrice otti lehden käteensä, katsoen sen päivämäärää. Se oli kuukauden vanha lehti, heinäkuun puolelta väliltä. Se ei myöskään ollut samanlainen kuin ne muut sanomalehdet, joita Béatrice luki aina aamuisin kahvikupin äärellä ennen kouluun lähtöä. Teksti oli englanninkielinen, ja kuvissa ja otsikoissa vilkuilevat suuret nimet olivat suurelta länsimantereelta - Hollywoodyn ja New Yorkin kuumimpia nimiä. Mutta mitä lehti teki heidän kotonaan?

-"Kyllä, silmäsi näkevät oikein. Kädessäsi on Yhdysvaltojen painama lehti, jota lähetetään myös kansainvälisesti. Vilkaisepas sinne sisälle", Jeanne opasti.

-"Ei, ei sitä aukeamaa. Aukaisehan toiseksi viimeinen aukeama." Béatrice totteli ja aukaisi näkymän ilmoituksista, jotka olivat vallanneet koko aukeaman. Oli ilmoituksia lemmikkien myymisistä, asunnoista, työpaikoista... 

-"Me ajateltiin äitisi kanssa, että sinun on jo parempi lähteä maailmalle. Olet jo muutenkin kaksikymmentävuotias, ja minua sattuu, kuinka kerrot jatkuvasta kiusaamisesta. Nyt sinulla on tilaisuus päästä katsomaan maailmaa ihan omin silmin ja tapaamaan uusia ihmisiä. Sinun on jo aika itsenäistyä, Beatrice", Français sai Béatricen sydämen hakkaamaan yhä lujempaa. 

-"Me olemme hankkineet sinulle paikan New Yorkin yliopistosta!" Jeanne kiljaisi innokkaasti, "muutat tyttöjen asuntolaan, tosin koska sinä tulet pari viikkoa myöhässä, joudut jakamaan asunnon yhden tytön kanssa. Mutta teistähän voi tulla vaikka kuinka hyvät ystävät..."

-"Niin, ja asuntola on suunnattu vain tytöille! Sinun ei siis tarvitse kohdata miehiä", isä jatkoi kertomista. Béatricella ei koskaan ollut lupaa olla poikaystävää, sillä hänen vanhanaikaisten vanhempiensa mielestä poikaystävälle pystyi olla valmis vasta, kun oli valmis menemään naimisiin hänen kanssaan ja hankkimaan tälle lapsia. 

"Yksi paikka vapaana tyttöjen asuntolassa, joka on suunnattu New Yorkin yliopiston opiskelijoille aina ensimmäisestä viimeiseen vuosikurssiin. Huone jaetaan toisen naisopiskelijan kanssa. Jos olette kiinnostuneita, olkaa ystävällisiä ja ottakaa yhteyttä seuraaviin yhteystietoihin..."

-"No, miltä kuulostaa, rakas tyttäreni?" Français tuijotti Béatricen vakavana lietsovaa naamaa kiille silmissään, elättäen toivoa siitä, että tyttärensä innostuisi ajatuksesta.

-"En lähde..." Béatrice sanoi niin hiljaisella äänellä, että sitä oli miltei mahdoton kuulla.

-"Anteeksi, mitä haluat sanoa?"

-"EN LÄHDE!" Béatrice huudahti ja löi sanomalehden pöytään niin lujaa, että hänen vanhempansa säikähdyksen pystyi havaitsemaan kivettyneestä olemuksesta. Se oli ensimmäinen kerta, kun he näkivät aina niin rauhallisen tyynen tyttärensä hermostuneen. 

-"Miksi minun täytyy kärsiä teidän erosta kaikkein eniten? Miksi vanhempani määräävät vieläkin elämääni, vaikka olen jo reilusti täysi-ikäinen?" Béatrice rauhoittui niin nopeasti, että mieliala muuttui kuin terävänä piikkinä kiihtymisestä vakavan surulliseksi. Kyyneleet alkoivat virrata poskien kummaltakin puolelta niin nopeasti, että ne hädin tuskin olivat kosketuksessa Béatricen pehmeää ihoa vasten.

-"Ymmärrän kyllä reaktiosi, mutta kaikki on jo sovittu eikä mitään voi perua. Ymmärräthän kulta pieni että tämä on vain hyväksi sinulle?" Jeanne yritti kannustaa Béatricea, "ajattele positiivisesti. Nyt sinulla on ehkä elämäsi ensimmäinen mahdollisuus saada paljon uusia ystäviä ja pääset elämään suurkaupungin sykkeeseen. Jotkut voivat vain unelmoida asumisesta New Yorkissa, ja nyt sinä pääset sinne meidän kustantamana!"

-"Miksi kaikki jauhaa siitä, kuinka mahtava paikka Yhdysvallat on asua? Tämä on minun kotini, haluan olla täällä... ja Tempête on täällä myös..."

-"Béatrice, sinun on aikuistuttava. Hevonen on vain eläin joka ei loppupeleissä merkkaa sinulle mitään!"

Ruokapöydän ympärille levisi kiusallinen hiljaisuus. Pienikin tuolin narahdus tai käden liikautus tuntui huudolta Béatricen korvissa. Kaikki äänet, joita tuon hiljaisuuden läsnäollessa vallitsi, tuntui raivaavan tiensä syvälle hänen tyhjään pääkoppaan. Mitä hänen äitinsä juuri sanoi?

-"Sinä et voi koskaan tuntea samalla lailla kuin mitä minä tunnen Tempêteä kohtaan", Béatrice sanoi matalalla, hiljaisella äänellä.

-"Béatrice..."

-"...Okei, minä lähden. Mutta vain jos sinä perut sanasi. Vain jos minä saan heittää hyvästit Tempêtelle ja jos lupaatte pitää siitä hyvää huolta, kun olen poissa."

-"Mene, lapseni. Lento lähtee varhain huomenaamuna. Sinulla on tämä päivä aikaa", Français liittyi keskusteluun. Hän näki, kuinka hänen lapsensa singahti tuolistaan ja lähti juoksemaan kohti ulko-ovea - kohti tallia, jossa Tempête parhaillaan oli. Français ei kestänyt nähdä lapsensa kärsimystä, joten hän halusi pitää tämän viimeisen lupauksen niin hyvin kuin vain pystyi. Ehkä sillä tavoin Béatrice pystyi antamaan hänelle joku päivä vielä anteeksi kaikesta siitä sotkusta, joka oli heidän virallistamattoman eron takia aiheutunut.

Béatrice oli pukenut päällensä ratsastusvaatteet, jotta pääsisi ratsastamaan viimeisen kerran parhaan ystävänsä kanssa - Tempêten kanssa. Hän saapui hevosensa aitaukseen, jossa Tempête otti Béatricen halauksen hirnuen vastaan. Vaikka siitä oli kulunut vain päivä kun he viimeksi tapasivat, oli väli tuntunut paljon pidemmältä. 

-"Oi Tempête, kuinka surullinen olen kun en voi viettää aikaa kanssasi tätä päivää enempää. Meillä on niin paljon hyviä muistoja yhdessä", Béatrice surkutteli paijaten hevosensa kuonoa.

-"Tule, sinun turkkihan on aivan likainen. Anna minun harjata sinut viimeisen kerran."

Béatrice ohjasi Tempêten ulos aitauksestaan.

Béatrice harjasi Tempêten selkää varovan hitaasti, ja jokainen veto oli edellistä verkkaisempi. Lopulta hänen käsi pysähtyi eikä hän kyennyt liikuttamaan sitä; se tosiaan oli viimeinen kerta kun hän tuli näkemään Tempêten, ja jos se päivä vielä koitti jolloin he näkisivät, tulisi se olemaan vasta monien vuosien päästä. Béatrice halusi kuitenkin uskoa, että hänen isänsä piti lupauksensa eikä hävittänyt Tempêteä pois. Tempêtekin varmasti jo aavisti, mitä oli tapahtumassa - eläimet eivät ole tyhmiä.

-"Muistatko vielä, kun ratsastimme täällä monta tuntia?" Béatrice kysyi katsellen auringonlaskun aiheuttamaa kellertävää peltomaisemaa. Hän katsoi latoa, joka oli ollut monta vuotta käyttämättömänä, sillä sen omistaja oli myynyt ladon ja pellot yleiseen käyttöön. Tänä päivänä talon sisällä säilytettiin tupaten täynnä heinää, joilla syötettiin pellolla syöviä lehmiä aina syksyisin.

-"Siitä on toden totta monta vuotta... mihin aika on hurahtanut niin nopeasti? Aivan kuin kaikki se olisi tapahtunut vasta toissapäivänä."

Aurinko valui vuorten taakse nopeasti, muuttaen peltomaiseman äkillisesti tummemmaksi. Näillä main aurinko laski ja nousi nopeasti silmissä. Pian tuli kuitenkin niin pimeä, että Béatricen oli parempi lähteä tallia kohti. Vaikka kylä oli lähialueen yksi turvallisimmista, oli pimeällä vaikea suunnistaa kotiinsa sivuteillä, joissa ei yksikään katulamppu välkkynyt. 

-"Katso kuinka kaunista täällä on", Béatrice paijasi Tempêten kaulaa, "täällä on ihanan rauhallista. Meidän on kuitenkin lähdettävä kohta kotiamme kohti..."

Tempête aavisti, mitä oli tapahtumassa. Se aavisti, kuinka surullinen Béatrice oli sisältään, mutta nainen pyrki olla näyttämättä sitä Tempêtelle. Hevonen kuitenkin tunsi hänet liian hyvin, ettei Béatrice pystynyt peittämään hänen oikeita tuntemuksiaan. Tempête aavisti, että se päivä oli viimeinen heidän muistoissaan, viimeinen päivä kun he vielä saivat kokea ja jakaa elämyksiä yhdessä. Tempête tunsi, kuinka Béatricen kuumat kyyneleet tipahtelivat yksi kerrallaan sen niskalle. 

-"Anteeksi, sitä vain on vaikea pidätellä", Béatrice luovutti ja päästi valloilleen vesiputouksen, jota hän ei enää pystynyt pidätellä. 

Tempête nousi takajaloilleen ja hirnahti lujasti - aivan kuin Tempêtekin olisi itkenyt, aivan kuin se oli sen tapa surra. Béatrice nosti kätensä ilmaan, yrittäen haikeana kahmia kaiken sen otteeseensa - yrittäen ottaa ne kämmenensä sisälle ja vieden ne mukanaan, niin ettei hän koskaan tuntisi oloaan kodittomaksi. Hänen kotinsa oli täällä, Tempêten kanssa, eikä mikään tullut muuttamaan sitä. Hän kuitenkin lupasi mielessään, että tulisi takaisin niin pian kuin mahdollista, viettäen Tempêten kanssa aikaansa taas samaan tapaan kuin ennenkin. Se oli Béatricen ainoa toive.

Tempête laskeutui takaisin neljälle jalalle, pysyen aivan hiljaa kuunnellen Béatricen surullista ääntä. Kylmä ilma puski heidän takaansa, joka sai Béatricen selkäkarvat nousemaan. Syksy oli tulollaan jo tavallista nopeammin. Normaalisti siihen aiakan vielä yhdeksän aikaa oli niin lämmintä, että herkimmätkin tarkenivat t-paitasillaan. 

-"Meidän on lähdettävä kotiin päin", Béatrice itki. Hän potkaisi hevosensa liikkeelle mäkeä alaspäin. 

Pronssinen estekisan palkinto komeili sängyn takana toisella yöpöydällä, jonka Béatrice oli voittanut koko Ranskan välisessä kisassa tullen Tempêten kanssa kolmanneksi. Seinällä olivat myös taidekilpailusta voitettu palkinto ensimmäiseltä sijalta ja sen vasemmalla puolella toinen sija kuntien välisestä ratsastuskisasta, joka järjestettiin tasan vuosi aikaisemmin. Muut palkinnot sijaitsivat alakerrassa talon olohuoneessa eräässä suuressa lasihyllyssä. 

Béatrice hakeutui istumaan sängylleen ja vilkaisi olan yli palkintojaan. Hänen olisi tehnyt mieli itkeä uudestaan, mutta hän sai pidätettyä tunteenpurkauksensa. Hän sai aina migreenikohtauksia, ajottain jopa hyvin voimakkaita, aina itkupiikin noustessa liian tiheään. Ja sitä paitsi, jos hän itki enempää, hänen olisi ollut yhä vaikeampi hyväksyä se tosiasia että hänen oli liikuttava eteenpäin elämässään, että hänen oli aikuistuttava. Aikuisuus toden totta oli julmaa. 

Béatrice kurottautui napsauttamaan virran pois yöpöytänsä päällä olevasta lampusta ja asettui pitkälleen. Hän yritti täyttää mielensä positiivisilla henkäyksillä, toivoen että seuraavana päivänä olisikin selvinnyt että kaikki oli pelkkää leikkiä - vähän niinkuin Aprillipäivänä. 

Béatrice sulki silmänsä ja alkoi laskea lampaita.

-"Valmista", Béatrice viimeisteli jo pitkään suunnitelmaansa uutta kampausta, jolla halusi tehdä vaikutuksen uudessa kotikaupungissaan - New Yorkissa, jonne hänen oli sinä aamuyönä matkattava. Jonain päivinä hänelle iski innostuksen hive värjätä luonnolliset vaaleat hiuksensa tummiksi, sillä hän oli kuullut hänen ainoalta ystävältään, että miehet pitivät enemmän bruneteista. 

Miehet. Mitä hän mitään miehistä tiesi. Miksi kaikki oli minulta kielletty, Béatrice mietti. Miksei minun sallittu kokea miehen kosketusta, se tuomaa lämpöä ja turvaa?

Kuitenkin, Béatrice rakasti luonnollista väriään, sillä se oli epätavallisen vaalea, sekä ruskea olisi ehkä näyttänyt liian tummalta hänellä. 

Béatrice ravasi vaatekaapin ja reppunsa välillä vielä kymmenennen kerran tarkistaakseen, että oli varmasti muistanut pakata kaikki hänen lempivaatteensa mukaan ja jättänyt kotiinsa huonoimpia ja vanhempia vaatteita, joita pystyi käyttämään sitten kun hän tuli vierailulle kotiinsa. 

Béatrice rakasti pastellivärejä kuin myös hieman kirkkaampia värejä. Hänen lempiväreihinsä kuului turkoosin- ja taivaansininen, joita hän sommitteli asusteihinsa paljon. Hän oli pukenut päällensä uusimmista uusimmat vaatteet, jotka hän oli ostanut muutama viikko sitten vieraillessaan kotikylänsä vieressä olevassa suuremmassa kaupungissa.

Béatrice poistui huoneestaan vähin äänin, suunnaten portaita pitkin alakertaan.

Béatrice ei yleensä juonut kahvia, mutta herättyään niin aikaisin hänen oli vaikea pitää silmiään auki. Hän ei voinut muuta kuin kokeilla piristäisikö kahvikuppi. Hän oli kuullut paljon puhuttavan, että kahvi auttoi virkistäytymään, kiitos sen kofiinipitoisuuden. Béatricestä kuitenkin jo pelkkä kahvinhaju yökötti - mutta jos hän ei olisi saanut jotain virkistävää, olisi hän nukahtanut siihen paikkaan. Puoli kolmen aikaa herääminen ei todellakaan ollut mitään mieluista puuhaa.

Béatrice istuutui keittiössä olevalle pienemmälle ruokapöydälle. Béatrice kiinnitti huomiota pöydällä olevaan lappuun. Tekstiä tulkiten hän huomasi sen olevan kirjoitettu äitinsä laineilevalla käsialalla. Hän nappasi lapun käsiinsä ja alkoi selailemaan silmillään tekstiä, rivi riviltä, sana sanalta.

"Hei Béatrice,

Olemme isäsi kanssa pahoillamme ettemme päässeet hyvästelemään lähtöäsi. Jouduimme lähtemään viereiseen kaupunkiin sovittelemaan eroasioitamme. Toivottavasti heräsit ajoissa ja pääset hyvissä ajoin taksin kyydillä lentoasemalle. Olemme pakanneet sinulle jääkaappiin eväät, muistathan ottaa ne mukaasi. Toivottavasti muistit pakata kaikki oleelliset tavarat mukaasi! Lentolipun ja passisi löydät keittiöpöydän tasolta jääkaapin luota. Minä ja isäsi rakastetaan sinua täydestä sydämestä, toivottavasti sinulla tulee olemaan hauskaa uudessa kotikaupungissasi. Ole ihmisiksi siellä,

Rakkaudella äitisi ja isäsi."

Béatrice laski kahvikuppinsa pöydälle, jähmettyen muutamiksi sekunneiksi ajatuskuplaan. "Kuka vanhempi jättää lapsensa tällaisella hetkellä, hyvästellen tällaisella pelkällä paperinpalalla?" hän ajatteli. Jo se, että hänen vanhempansa lähettävät hänet uuteen maahan häneltä sen enempää kysymättä oli jo tarpeeksi töykeää mutta silti hyväksyttävää, mutta vielä tämä... Béatrice ryhdistäytyi. Hänen silmänsä leimusivat pettymyksen liekkimeressä, kun hän repäisi lapun kahdeksi epäsymmetriseksi palaseksi. 

Taksi kaartoi Béatricen talon eteen. Taksista nousi keski-ikäinen mies, joka oli valmis nostamaan painavia matkalaukkuja taksin takakonttiin - Béatricella oli mukanaan kuitenkin vain koulureppunsa, johon oli viikannut vaatteensa nätisti niin, että ne olivat juuri ja juuri mahtuneet. Vaatteiden lisäksi Béatricella oli mukanaan passi, hammaspesuvälineet, lentoliput sekä rahapussi, jossa oli Béatricen viimevuotinen säästö. Rahaa ei ollut hirveästi, mutta hänen vanhempansa tulivat varmasti siirtämään hänelle rahaa aina kuukausittain vuokran ja ruoan maksuun - ja kouluun, tietysti.

Béatrice istuutui taksin takapenkille. Ratin takana oleva mies katsoi Béatricea peilin kautta kysyvällä ilmeellä, rutistaen hänen tummia kulmakarvojaan kevyesti. 

-"Lähimmälle lentoasemalle", Béatrice opasti, ja samassa taksi hurahti kevyesti liikkelle.

"Hyvästi, rakas kotikyläni", Béatrice ajatteli. "Hyvästi kylän keskusta, hyvästi joen poikki kulkeva silta, hyvästi joki, jossa tapasin aina kalastaa isäni kanssa pienenä..."

"...Hyvästi kouluni, jossa kiusaamisesta ja syrjimisestä huolimatta viihdyin varsin hyvin. Se tuoksu, joka tuli vastaan luokkahuoneen suulla, oli jotain sanoinkuvaamattoman puoleensavetävää. Jotain ainutlaatuista siinä oli, joka sai unohtamaan kaikki ne murheet, joita satuin päivästä päivään kantamaan..."

"...Hyvästi kaikki ne ihanat pikkupuodit, jotka möivät milloin vaatteita ja milloin ulkomaalaisia tuoreita tuontiherkkuja. Ja se asiakaspalvelu... ihmiset eivät varmastikaan olleet läheskään niin avoimia ja iloisia New Yorkissa kuin täällä, siitä olen varma..."

"...Hyvästi, Tempête. Sinua minulla tulee kuitenkin kaikista eniten ikävä. Sitä ei voi sanoin selittää kuinka", Béatrice pidätteli itkuaan, "...kuinka tärkeä sinä olet minulle, kuinka hyvä ystävä sinä olet minulle ollut. Kaikki hyvä näyttää kuitenkin tulevan tiensä päähän, ja toivonkin sinulle, rakas ystäväni, vain kaikkea hyvää. Ja toivon, että isäni pystyy pitämään lupauksen, jonka hän antoi minulle koskien sinua - että sinä saisit elää vielä vanhoilla päivilläsikin onnellisesti omassa tallissasi. Ehkä saat jonkun toisen hyvän ystävän ja unohdat minut, mutta voin taata sen sinulle, että kukaan ei voi ottaa paikkaasi sydämestäni... ei kukaan, ei koskaan."